lauantai 5. marraskuuta 2016

MEILLÄ ON AIKAA VIELÄ

Lauantaiaamu. Ihan tavallinen sellainen. Selaan instaa samalla kun syön aamupalaa. Vastaan tulee nuoren naisen kuva happimaski naamalla, jonka kuvatekstissä lukee: Viimeisiä hetkiä viedään! Rakastan teitä kaikkia. Taivaassa nähdään!

Se pysäyttää.

Löydän hänen profiilistaan linkin facebooksivullensa. Tyttö on kirjoittanut sinne pitkän tekstin, jossa kertoo sairastavansa harvinaista syöpää. Olevansa 18-vuotias.

Puuro jäähtyy lautasella, kun luen tekstiä eteenpäin. Kello tulee 10.30. Mun piti lähteä salille. Totean, että tämä on paljon tärkeämpää. Luettuani tekstin ja kommentit, jotka kyseisen instakuvan alle on tullut, olen hetken hiljaa. Kotona on hiljaista, ulkona on hiljaista. Tajuan kuinka paljon kaikella, joka päivällä, joka sekunnilla on merkitystä. Yritän miettiä mitä kommentoisin itse kuvaan. Kaikilla sanoilla tuntuu olevan liian vähän painoa. Kaikki lauseet, jotka mieleeni tulevat, tuntuvat kliseiseltä. Päätän kertoa sen, etten osaa pukea sanoiksi, mitä mielessäni vilisee. Pysäyttävä kuva ja teksti. Yritin löytää oikeita sanoja, mut sanattomaksi vetää. Iso sydän ja enkeleitä matkaan.

Olen jälleen hiljaa painettuani ”julkaise”-painiketta. Kyyneleet kohoaa silmiini tämän tuntemattoman tytön vuoksi, joka on ollut rohkea ja päättänyt julkaista näinkin arkaluontoisen asian julkiseen instagramiin.

Mieleen tulee yksi sunnuntaiaamu monen vuoden takaa. Eräs tuttu oli loukkaantunut kolarissa ja jännitettiin, selviääkö hän hengissä. Silloinkin oli ulkona kylmää, silloinkin mulla oli suunniteltua menoa päivällä ja silloinkin mä pysähdyin miettimään kuinka pienestä elämä voi olla kiinni.

Pitäisi useammin kertoa läheisilleen kuinka paljon heistä välittää.

Pitäisi muistaa olla onnellinen terveydestään.

Pitäisi iloita siitä, mitä tällä hetkellä on.

Pitää muistaa, että meillä on aikaa vielä, mut koskaan ei tiedä milloin se loppuu.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti